Morrissey, Morrissey, Morrissey

Morrissey: Autobiography. Penguin Books, 2013.

Morrisseyn viime vuoden lokakuussa ilmestynyttä omaelämäkertaa on kuulemma myyty yli kaikkien odotusten. Käännöksiä on parhaillaan tekeillä neljälletoista eri kielelle, myös suomeksi. Selvästikin kyseessä on niin sanottu kirjallinen tapaus. Mutta mitä siitä voidaan sanoa? Mistä se kertoo, ja mitä? Onko se hyvä? En tiedä, en tiedä, en tiedä.

Arvostelut ovat olleet joko ylistäviä tai murskaavia, eikä niissä loppujen lopuksi sanota itse teoksesta juuri mitään, paitsi että se on ”nerokas” tai ”kamala”. The Guardianissa Terry Eagleton unohtaa kokonaan marxilaisen viitekehyksensä ja Oxfordin yliopiston professuurinsa ja toistelee huokaillen Morrisseyn fraaseja kuin 13-vuotias fanipoika. A. A. Gill ottaa käyttöönsä kaikki Morrissey-kritiikin iänikuiset moitteet, toki viihdyttävän myrkyllisesti muotoiltuina; hyökkäyksen kohteena on kuitenkin tekijä eikä teos: ”Morrissey is plainly the most ornery, cantankerous, entitled, whingeing, self-martyred human being who ever drew breath. And those are just his good qualities.” Antti Nylénin Helsingin Sanomiin kirjoittama teksti on harras ja kaunis, mutta se ei ole niinkään kirja-arvostelu kuin uusi essee Nylénin edellisten Morrissey-tutkimusten jatkoksi.

G. K. Chesterton kirjoitti aikanaan Charles Dickensistä (johon Morrissey muuten kirjassaan huomattavan usein viittaa), että tämän tuotantoa ei oikein voi arvostella erillisinä romaaneina: niissä kaikissa on vain enemmän tai vähemmän ”ainetta nimeltä Dickens”. Sama sääntö pätee Morrisseyn kohdalla. Hänen taiteensa ei ole jaettavissa osiin tai arvosteltavissa normaalein standardein. Niinpä hänen vihaajansa ovat aina kritisoineet häntä samoista asioista, joista hänen faninsa häntä ylistävät. Samasta syystä Autobiographyn ympärille syntyneessä keskustelussa kukaan ei ole edes yrittänyt lukea ”kirjaa kirjana”: se vain tarjoaa jälleen uuden yllykkeen tuottaa lisää puhetta hahmosta ja energiakeskittymästä nimeltä Morrissey. Ja hyvä niin. En aio minäkään ryhtyä tässä kovin perusteellisesti analysoimaan itse kirjaa (jota minulla ei sitä paitsi ole nyt käsillä: lainasin pomolle — yritän hankkia potkut); mietinpä vain miljoonatta kertaa, mikä on ihanan Morrisseyn ydin tai salaisuus eli juttu.

Antti Nylénin mukaan Morrisseylla ei ole salaisuuksia: ”Hänellä ei sittenkään ole mitään salattavaa. Hän on kokonainen, sisuksiaan myöten samaa ainetta, aito, aitouteensa tuomittu. Hän ei voi tuottaa pettymystä, hänen luontonsa ei salli sitä.” (”Perseellisyys”, Halun ja epäluulon esseet.) Luonnehdinnassa on vinha perä: Morrissey puhuttelee, koska hänessä näemme autenttisen persoonan kokonaisena ja alastomana edessämme, mikä on tarkemmin ajatellen hyvin harvinaista (jos fiktiivisiä hahmoja ei oteta huomioon). Hänessä ei ole mitään peiteltyä tai päälleliimattua. Ei ole pelkoa, että Morrissey luopuisi vakaumuksistaan, niin vahvasti ne ovat osa häntä; eikä ole toivoa, että hän parantuisi omahyväisyydestään tai itsesäälistään, samasta syystä.

Kliseisesti sanottuna Morrissey ”uskaltaa olla oma itsensä” tai on ”uskollinen itselleen”. Mutta mikä tämä ”itse” tarkalleen ottaen on? Varmastikaan se ei tarkoita jokaisen mielihalun ja impulssin noudattamista, niin kuin nykyisin usein ajatellaan: tällöin päädytään vain päämäärättömään kaaokseen, jossa minuus päinvastoin hukkuu tai liukenee tyhjiin yrittäessään olla kaikkea. Voidakseen sanoa ”minä olen tätä” ihmisen on kyettävä sanomaan myös ”minä en ole tuota”. Persoonan tai identiteetin muodostaminen on rajaamista, valitsemista, kieltäytymistä.

Kaikki Morrisseyn kohutuimmat ”tempaukset” (jotka nimenomaan eivät ole tempauksia, koska ne jatkuvat ja jatkuvat), kuten vegetarismi tai selibaatti, ovat kieltäytymistä, ei-tekemistä. Kieltäytyminen sanan kaikissa merkityksissä on kiistatta yksi avainsana Morrisseysta puhuttaessa; hänen 2000-luvun paras levynsäkin on nimeltään Years of Refusal. Ennen kaikkea hän kieltäytyy menemästä pois, vaikenemasta, mukautumasta, kasvamasta aikuiseksi: on merkillistä, kun 54-vuotias mies tekee — kaikista maailman asioista — popmusiikkia, vieläpä aivan tosissaan, koko sielullaan ja ruumiillaan. Toisin kuin muiden ikäistensä ”legendojen”, Morrisseyn levyt ja esiintymiset edelleen vaativat itsepintaisesti huomiota osakseen ja näyttävät merkitsevän jotakin. Sekin, että hän vaati saada elämäkertansa julkaistuksi Penguin Classics -sarjassa, joka on tavallisesti varattu vähintään 100 vuotta sitten kuolleille kirjailijoille, on paitsi ”julmaa ivaa” kaikkia niitä kohtaan, jotka toivoisivat hänen jo kuolleen kiltisti pois, niin kuin Nylén HS:ssa pohtii, myös avoimen pompöösi ele: varmastikin Morrissey on vilpittömästi sitä mieltä, että hänen teoksensa merkitsee enemmän kuin hyllyrivillinen muita uutuuksia, ja että se sopii paremmin lordi Byronin ja Oscar Wilden seuraan kuin Slashin ja Steven Tylerin muistelmien väliin.

Mutta Morrisseyn mysteeri, hänen perimmäinen olemuksensa, karkaa yhä näkyvistä. Jos ihmisen tuleminen omaksi itsekseen merkitseekin ennen kaikkea valintoja ja kieltäytymisiä, edellyttävät tämä valinnat silti jonkin sielun salaperäisen ytimen olemassaoloa. Mistä tiedän, mikä sisälläni puhuvista äänistä olen ”minä”? Mikä on se piste, jonka ympärille minuuteni rakentuu?

John Donne kirjoitti aikanaan: ”Man hath no center, but misery; there and onely there, hee is fixt, and sure to finde himselfe.” Morrissey näyttää päätyneen samaan tulokseen. Hän on rakentanut persoonansa ja musiikkinsa tietyn vaikeasti kuvailtavan, murskaavan tunteen, jonkinlaisen hauraan ja traagisen elämäntunnon, ympärille. ”Something is squeezing my skull / Something I can barely describe.” Se, mitä ei voida paeta, on voitettavissa vain syleilemällä sitä, tekemällä siitä omaa. Se, mitä ei voida kuvailla, on käsiteltävissä vain luomalla siitä jotakin uutta, muovaamalla sitä loputtomasti uusiin muotoihin. Morrissey onkin aina ollut mestari tiivistämään ylitsevuotavaisen elämäntuskansa uudelleen ja uudelleen yksinkertaisiksi, koomisuuteen asti masentaviksi säkeiksi. Morrisseyn maailmassa ihmisen koko elämä mahtuu yhteen hetkeen ja kahteen riviin: ”Sixteen, clumsy and shy / The story of my life.”

Laulun nimi on merkitsevästi ”Half a Person”. Ollakseen Morrisseyn lailla tiivis ja kokonainen persoona ihmisen on paradoksaalisesti nähtävä itsensä puolikkaana tai osana — jonka vastakappale on kadoksissa. Erään toisen tärkeän kappaleen ja levyn nimi on ”Maladjusted”, huonosti (olosuhteisiin, maailmaan?) sopiva, väärin viritetty. Selittämätön, hellittämätön tuska kertoo perustavanlaatuisesta epäsuhdasta tai yhteensopimattomuudesta maailman ja itsen välillä; tämän epäsuhdan ymmärtäminen voi kuitenkin olla ensimmäinen askel pyhimysten via mysticalla, joka on myös jokaisen todellisen taiteilijan tie. (Ks. Evelyn Underhill, Mysticism.) Jos Morrisseyn urassa halutaan välttämättä nähdä jonkinlainen kehityskaari, täytyy sen liittyä tämän totuuden tiedostamiseen: hän näyttää vähitellen ymmärtäneen ja hyväksyneen, että hänen neroutensa ja tuskansa liittyvät erottamattomasti yhteen. ”I Have Forgiven Jesus” You Are the Quarry -levyltä (2004) on tässä suhteessa tärkeä laulu: ”I have forgiven Jesus / For all the desire He placed in me / When there’s nothing I can do with this desire.” Tässä ”ei missään” on tietenkin kaikki: jos Morrisseylle olisi suotu joko vähemmän intohimoa tai vaihtoehtoisesti selkeä intohimon kohde ja täyttymys, emme olisi koskaan kuulleetkaan hänestä.

Oman siunauksensa ja kirouksensa kanssa sinuiksi tuleminen kuuluu Morrisseyn 2000-luvun tuotannossa uutena energiana ja vapautuneisuutena. Hän on säilyttänyt ujon, ahdistuneen koulupojan sielunsa, mutta julistaa nyt tuon sielun sanomaa täydellisen anteeksipyytelemättömällä uhmalla ja arvokkuudella. Hän on saapunut via mystican viimeiseen vaiheeseen, jossa ylimmän ekstaasin ja syvimmän ahdistuksen läpi käynyt sielu suuntaa pyhästä lähteestä ammentamansa loppumattoman energian lopultakin maailmaan, eikä enää pakene yhteenottoja ja vaikeuksia, vaan suorastaan janoaa niitä. Autobiography on yksi uusi askel tällä tiellä.

Lajina omaelämäkerta sopii Morrisseylle, koska se sallii itsekeskeisyyden, jopa vaatii sitä, mutta mahdollistaa samalla lähes rajattoman vapauden aihemateriaalin suhteen. Omaelämäkerrassa on vain yksi kertoja, yksi kokija, mutta kerrottavana ja koettavana on koko maailma. Morrissey esimerkiksi käyttää suhteettoman suuren määrän sivuja lapsuutensa tv-ohjelmien luonnehtimiseen, ja toisaalla taas alkaa odottamatta kertoa tosielämän kummitustarinaa suur-Manchesterin nummilta, minkä hän tekee yksityiskohtaisesti, vaikuttavasti ja vailla ilmeistä yhteyttä teoksen muuhun sisältöön. ”Omasta elämästään” hän kertoo loppujen lopuksi vähän, sikäli kun elämällä tarkoitetaan sitä, mitä ihminen tekee: muusikkoelämäkerroille tyypilliset kiertue-elämän ja levyntekoprosessien kuvaukset puuttuvat tästä kirjasta lähes kokonaan. Välillä Autobiographyn ”minä” tuntuu pelkältä katseelta ja ääneltä vailla ruumiillista ja sosiaalista ulottuvuutta (ja ajallista: teos on kerrottu lähes kokonaan preesensissä), mikä onkin Morrisseyn ikuinen, meidän onneksemme mahdoton fantasia: täydellinen ulkopuolisuus ja irrallisuus kauheasta, typerän ja tarpeettoman kärsimyksen täyttämästä maailmasta.

Itserakkaaksi erakoksi ja parantumattomaksi misantroopiksi Morrissey on kuitenkin hämmentävän kiinnostunut maailmasta ja toisista ihmisistä. Hänen kirjansa on (kuten hänen laulunsakin ovat) täynnä tarkkanäköisiä havaintoja, jyrkkiä näkemyksiä sekä valtavaa vihaa ja rakkautta milloin minkäkin ilmiön tai henkilön äärellä. Harva asia jättää hänet välinpitämättömäksi: jokaisen ihmisen ja jokaisen tapahtuman taustalla hänen profeetallinen katseensa havaitsee kätketyn henkisen todellisuuden tai voiman, joka kaiken lisäksi on yleensä tunnistettavissa selkeästi joko hyväksi tai pahaksi. Tämä yliluonnolliseen vivahtava eettinen dualismi on toinen seikka, joka yhdistää Morrisseyta Dickensiin tai — jotten olisi turhan vaatimaton vertauksissani — Balzaciin tai Dostojevskiin, psykologisen melodraaman mestareihin ja suurten henkisten totuuksien maalareihin.

Morrisseyn näkemyksiä on tapana moittia liian ehdottomiksi ja mustavalkoisiksi, mutta suurista ja tärkeistä asioista puhuttaessa maailma on yksinkertaisempi kuin luulemmekaan: ”toisaalta-toisaalta”-puhe on vain mekanismi, jolla peitämme näkyvistä omat kompromissimme, heikkoutemme ja syntimme. Morrisseyn äärimmäisinä ja ärsyttävinä pidetyt ratkaisut, kuten hänen kieltäytymisensä yhteistyöstä lihansyöjien kanssa, ovat tarkemmin ajateltuna vain johdonmukaista ja syvästi koettua vakaumuksellisuutta, johon kaikkien tulisi pyrkiä. Viimeksi, kun vegetarismiaiheesta häneltä kysyttiin, hän muotoili asian näin: ”If I’m introduced to anyone who eats beings, I walk away. Imagine, for example, if you were in a nightclub and someone said to you ’Hello, I enjoy bloodshed, throat-slitting and the destruction of life,’ well, I doubt if you’d want to exchange phone numbers.” Kaikesta tulisi kamalan vaikeaa, jos kaikki toimisivat näin, sanovat vastaanväittäjät. Kenties, mutta eikö meidän elämäntapamme suuri kirous olekin, että niin moni asia on niin kovin helppoa, mukavaa, tasaista (mikä tarkoittaa vain sitä, että kärsimys on siirretty pois näkyvistä, kehitysmaihin ja teurashalleihin)?

Kaiken normaalin elämän ulkopuolelle suljettuna (tai sulkeutuneena) Morrissey näkee tuon ”normaalin” kirkkaammin kuin me, jotka olemme siihen kaulojamme myöten sotkeutuneet. Elämästä ja välittömän fyysisen todellisuuden hirmuvallasta kieltäytyminen vapauttaa sisäisen elämän ja vision, jota voidaan lopulta käyttää tuon välittömän todellisuuden merkityksellistämiseen ja muuttamiseen, niin kuin taiteilijat ja mystikot ovat aina tienneet. Jossakin haastattelussa Morrissey onkin pohtinut jotakin siihen suuntaan, että ihmissuhteiden sosiaalisiin ja fyysisiin velvoitteisiin koko sydämellään heittäytyviltä ihmisiltä puuttuu aito henkevyys ja intohimo: oikeat runoilijat ja totuuden puhujat ovat niitä, jotka yksinäisissä kammioissaan tärisevät kaiken tukahdutetun energiansa ja kaipuunsa ja halunsa alla.

Vain uhraamalla oman elämänsä Morrissey kykenee tekemään lauluja, jotka pelastavat meidän elämämme. Tässä suhteessa Jeesus-vertaus, jota ainakin Nylén on useammassakin yhteydessä varovasti ehdottanut, ei tunnu aivan älyttömältä. Tällöin vertaus tulee toki ulottaa koskemaan kaikkia todellisia, vilpittömiä taiteilijoita — mutta onko meidän aikanamme muita sellaisia?

Tiedän, että puhun joutavia. Kaikki tämä on jo sanottu miljoona kertaa — ja kaikkein parhaiten se on sanottu Morrisseyn omissa lauluissa ja lausunnoissa (ja nyt myös kirjassa), joissa kaikki, mitä hän edustaa tai merkitsee, on esillä kirkkaana ja kokonaisena. Morrisseyn kohdalla ei voida erottaa tekijää teoksesta tai muotoa sisällöstä. Kaikki spekulointi ja analysointi on merkityksetöntä; kaikki yritykset paloitella Morrissey osiin tai kaivautua hänen oletettuun salattuun ytimeensä ovat tuhoon tuomittuja. Morrisseyn salaisuus on, että hänellä ei ole salaisuuksia. Tätä me emme voi hyväksyä. Siis jatkakaamme yrittämistä.