Filosofi ja apostoli

Alain Badiou: Apostoli Paavali. Universalismin perustaja. Suom. Janne Porttikivi. Gaudeamus 2011. (Saint Paul. La fondation de l’universalisme, 1997.)

Sattumalta, jos sattumia on olemassa, poikkesin kylmänä iltapäivänä kymppi kukkarossani Gaudeamuksen kahvila-kirjakauppaan ja huomasin alennusmyynnissä Alain Badioun teoksen Apostoli Paavali. Kirjoittajasta en tiennyt entuudestaan juuri mitään (olin kuullut nimen jossain —  joku trendikäs filosofi varmaankin, mietin halveksien), mutta Paavalin henkilöä ja kirjoituksia tunnen juuri sen verran, että kaikki tätä hurjaa ja pyhää miestä koskeva kiehtoo sanomattomasti. Avasin kirjan illalla ja luin sen yhdeltä istumalta. Roskaa, ajattelin monesti, mutta en lopettanut lukemista. Tämä on tärkeä kirja.

Heti alkuun Badiou ilmoittaa olevansa ateistina kykenemätön uskomaan Kristuksen ylösnousemukseen, joka on kaikkien Paavalin kirjoitusten keskeisin (tai oikeastaan ainoa) opinkappale. Silti hän onnistuu näkemään näissä kirjoituksissa suurta kumouksellista voimaa, joka oikein ymmärrettynä voisi auttaa muuttamaan ajatteluamme ja maailmaamme vielä tänäkin kauheana aikana, jossa elämme. Ihailtavan jääräpäisesti Badiou pyrkii riisumaan Paavalin tekstit kaikesta transsendentista ja mystisestä. Hänen Paavalinsa on ennen muuta aktivisti ja teoreetikko, jonka suuri saavutus on ”ontologinen vallankumous”, tietty uudenlainen ajattelun ja olemisen tapa, jota Badiou kutsuu universalismiksi: omistautuminen yhtäältä täysin subjektiiviselle totuudelle, toisaalta kaikkien ihmisten ehdottomalle tasa-arvolle. Tämän ajattelun ja toiminnan lähtökohta, Kristuksen ylösnousemus, on Badioulle merkittävä vain sikäli että se on ”puhdas tapahtuma”, jolla ei ole varsinaista sisältöä, ja jossa transsendentti merkitys (”Jumala”) itse asiassa katoaa tai tyhjenee muuttuessaan inhimilliseksi ja maalliseksi todellisuudeksi. Toisin sanoen Kristus-tapahtuma on korvattavissa jollakin muulla tapahtumalla (millä?), evankeliumit voimme jättää omaan arvoonsa, sanoo Badiou, mutta Paavalin kirjoituksissa muotoiltu asenne ja toimintamalli on jotakin aidosti vallankumouksellista ja tärkeää.

Minulle ei tuota ongelmia hyväksyä Badioun kuvaa Paavalista aktivistina ja militanttina: teoksen toinen luku, jossa käsitellään Paavalin toimintaa varhaiskristillisessä yhteisössä ja roomalaisessa yhteiskunnassa, on luotettaviin lähteisiin ja pätevään tekstianalyysiin perustuvaa kelpo tietokirjallisuutta. Sekin on totta, että aineellisen, inhimillisen ja toiminnallisen ulottuvuuden korostaminen ylimaallisten ilmestysten tai oppien sijaan on olennainen osa Paavalin (ja kristinuskon) viestiä, minkä Badiou tarkkanäköisesti nostaa esiin. Mutta minusta tuntuu, että eräät Paavalin ajatukset ja ilmaukset tuottavat Badioulle ongelmia, jolloin hän yrittää joko vähätellä niiden merkitystä tai kirjoittaa ne uusiksi. Mielenkiintoista on esimerkiksi Badioun suhtautuminen uskon käsitteeseen, jolla on Paavalin teksteissä hyvin olennainen rooli: uskon nostaminen kaiken merkityksellisen olemisen ehdoksi ja mitaksi on Paavalin suuri saavutus — tai suuri virhe (jollaiselta se silloin tällöin vaikuttaa, kun kuuntelee, miten tunkkaisesti tuota merkillistä sanaa nykyisin käytetään). Badioun tulkinnassa usko merkitsee lähinnä vakaumusta, uskollisuutta subjektiiviselle totuudelle, jonka sisällöllä ei ole juurikaan merkitystä — tai tarkemmin ottaen sillä ei oikein pidäkään olla sisältöä, ei ainakaan moraalisia sääntöjä tai ”mielipiteitä”, joita Badiou inhoaa. Hän ihailee Paavalin omistautumista totuudelle, vaikka ei voi olla pitämättä tämän totena julistamaa tapahtumaa ”taruna”. Niinpä Badioun teoksen keskellä ammottaa omituinen tyhjyys. Ilmeisesti vain muodolla on merkitystä, ei sisällöllä; arvokasta on julistamisen sinnikkyys, ei se mitä julistetaan tai minkä vuoksi sinnitellään.

Selvää on, että Badiou lukee Paavalia tarkoitushakuisesti, peittäen näkyvistä saarnaajan ja teologin, joka ei välttämättä ole aivan niin yksinäinen ja vastahankainen hahmo kristinuskon traditiossa kuin Badiou antaa ymmärtää. Ongelmana on, että Badiou ei näytä tuntevan tuota traditiota kovin hyvin. Hän ulottaa oman allergiansa kristinuskon peruskäsitteitä kohtaan koskemaan myös Paavalia. ”Helvetti, vihollisten kärvennyspaikka, ei Paavalia juurikaan kiinnosta”, hän kirjoittaa. Tietenkään ”vihollisten kärvennyspaikka” ei kiihota Paavalia tai ketään kristittyä kuin heikoimpina hetkinämme, mutta kadotuksesta ja Jumalan tuomiosta Paavali puhuu paljonkin, ja siitähän helvetissä on kyse: että voimme kadottaa sielumme (tai oikeammin olemme kadottaneet sen), ja että teoillamme ja valinnoillamme on transsendentti ulottuvuus ja merkitys. Toisaalla Badiou tokaisee samaan tapaan: ”Synti sinänsä ei kiinnosta Paavalia, hän ei ole mikään moralisti.” Aivan oikein, hän ei ole moralisti, mutta synti ei olekaan niinkään moraalinen kuin teologinen käsite — laajimmassa merkityksessään se tarkoittaa kaikkea sitä, mikä erottaa meidät Jumalasta — ja synti kiinnostaa Paavalia äärettömän paljon. Paavali tajusi, että evankeliumin ilosanoman julistaminen vaatii myös sen kääntöpuolen ymmärtämistä: hänen mukaansa olemme luonnostamme synnin vankeja, joten synnin lain ylittäminen on jotakin yliluonnollista, armoa, joka puolestaan edellyttää uskoa. Tämä ajatus loi pohjan perisynnin idealle, jota Badioun kaltaiset modernit ajattelijat inhoavat, mutta jota me 2000-luvun kyyniset hedonistit kenties tarvitsisimme kipeämmin kuin mikään aiempi sukupolvi.

Paavali oikeutetusti pinon päällimmäisenä. Alla muita ale- ja divarilöytöjä.

Eniten ärsyttää Badioun tyyli, joka on täynnä ammattifilosofille tyypillistä kielipeliä painokkaasti toisteltuine avainkäsitteineen (”tapahtuma”, ”totuusprosessi”, ”kesuura”), joita ei vaivauduta erikseen määrittelemään. Paavalin oman, murskaavan konkreettisen ja kirkkaan kielen rinnalla Badioun filosofinen temppuilu on tylsää. Vaikka Badiou panee merkille Paavalin ”antifilosofisuuden” ja ilmeisestikin ihailee sitä, on hän kuitenkin itse jatkuvasti latistamassa apostolin kovaa ja vaativaa sanomaa abstraktiksi teoriaksi tai ajattelumalliksi. Kun Paavali sanoo, että ”rakkaus toteuttaa koko lain”, en täysin ymmärrä, mitä hän tarkoittaa — mutta pysähdyn, haluan selvittää tämän itselleni. Kun Badiou ”avaa” tätä Paavalin yksinkertaista lausetta kirjoittamalla, että ”rakkaus on alisteinen tapahtumalle ja sen subjektivoitumiselle uskossa, sillä vain tapahtuma voi antaa subjektille mahdollisuuden olla jotain muuta kuin pelkkä kuollut Minä, jota ei kukaan pysty rakastamaan, ei edes se itse”, en ymmärrä enää mitään, eikä minua suoraan sanottuna kiinnosta jäädä tätä ristisanatehtävää ratkomaan.

Badioun viehtymys käsitelabyrinttien rakenteluun on erityisen harmillista siksi, että halutessaan hän osaa myös tehdä veitsenteräviä huomioita ja kiteytyksiä, kuten: ”Kaikki erityinen on sopeutumista, konformismia.” Tai: ”Maailmamme ei todellakaan ole niin ’monimutkainen’ kuin uskottelevat ne, jotka haluavat varmistaa sen muuttumattomuuden.” Näihin sitaatteihin sisältyy Badioun teoksen olennaisin viesti: Paavali on ajankohtainen, koska meidän on jälleen aika herätä, syntyä uudelleen. Me väsymykseen asti valistuneet nykyajan ihmiset olemme todellisuudessa säälittäviä halujemme, tapojemme ja systeemiemme orjia: ajattelu ja toiminta on meissä erotettu toisistaan. Miksi hyväksymme mukisematta markkinatalouden ja näennäisdemokratian automaatin? Miksi haluamme tuudittautua valmiisiin, erillisiin kulttuuri-identiteetteihin, jotka viime kädessä vain palvelevat vallitsevaa asiaintilaa? Kaikkien tapojen, tottumusten, oppien, lakien, lahkojen ja eturyhmien alta Badiou pyrkii Paavalin avulla kaivamaan ihmisyyteen sisältyvän muutosvoiman, totuuden, joka vaatii sekä äärimmäistä uskollisuutta itselle (kun totuutta ei voida johtaa kulttuurista tai olosuhteista, on se aina täysin subjektiivinen) että ihmisten pohjimmaisen samuuden ymmärtämistä (laeistamme ja ryhmistämme irrotettuina olemme kaikki yhtä yksin, joten olemme kaikki yhtä). ”Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi.” (Gal. 3:28.)

Vaikka minusta tuntuu, että Alain Badiou ei täysin ymmärrä Paavalia (kukapa täysin ymmärtäisikään), on mahtavaa, että hän on kirjoittanut tämän kirjan. Luulen, että Badioun aihevalinta on osa hänen sanomaansa ja herättely-yritystään: poteroihin kaivautuminen estää muutoksen ja ”totuusprosessin”, joten innoitusta ja ymmärrystä on etsittävä myös oman ajattelumaailmansa ulkopuolelta. On oltava avoinna Toisen vaikutukselle, joku nolompi filosofi voisi sanoa. Mahtavaa on myös se, että apostoli Paavalista on viimein kirjoitettu näin läpeensä epäprotestanttinen tulkinta. Jotkut protestanttiset teologit ja eräät herätysliikkeet ovat nimittäin yrittäneet omia Paavalin ja tehdä hänestä jonkinlaisen tosiuskovaisten sankarin, jonka fraaseja pieni valittujen joukko voi toistella uskonsa autuudessa lepäillessään ja muun maailman tuhoa katsellessaan. Olen Badioun kanssa samaa mieltä siitä, että olisi syytä tarkemmin tutkia Paavalin kirjeiden maailmallista ja toiminnallista ulottuvuutta. On laiskaa ja omahyväistä tulkita ”vain usko pelastaa” -oppi siten, että usko ilmenee vain yhdellä tavalla ja että pelastus merkitsee vain varmaa taivaspaikkaa oikein uskoville. Kunpa useampi kristittykin lukisi pyhän Paavalin kirjoituksia yhtä tarkasti ja innostuneesti kuin tämä ateistifilosofi.

Hiljattain minut manattiin helvettiin Helsingin keskustassa Paavalia siteeraten, mikä vaikutti aika oudolta tulkinnalta ”universalismin perustajan” sanomasta. Mutta on kai hyväksyttävä, että Paavalin kirjeet ovat pommeja, joita voi käyttää monella tapaa. Ja totta puhuen minua jäi vähän vaivaamaan, että mitä jos tuo hullu, heiveröinen Raamatun tihrustaja olikin oikeassa… mitä jos kuulunkin lain orjiin, hyvyyden vihollisiin? Se, mitä Paavalin elävä sana peräänkuuluttaa jokaiselta meistä, on alituinen itsensä tarkkailu, kyseenalaiseksi asettaminen, tyhjentäminen ja uudistaminen. Juuri se, mitä pidämme normaalina, oikeana tai itsestäänselvänä, voi olla esteenä pelastuksellemme.

”Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään. Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on voimakasta. Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin.” (1. Kor. 1:27-28.)