Morrissey, Morrissey, Morrissey

Morrissey: Autobiography. Penguin Books, 2013.

Morrisseyn viime vuoden lokakuussa ilmestynyttä omaelämäkertaa on kuulemma myyty yli kaikkien odotusten. Käännöksiä on parhaillaan tekeillä neljälletoista eri kielelle, myös suomeksi. Selvästikin kyseessä on niin sanottu kirjallinen tapaus. Mutta mitä siitä voidaan sanoa? Mistä se kertoo, ja mitä? Onko se hyvä? En tiedä, en tiedä, en tiedä.

Arvostelut ovat olleet joko ylistäviä tai murskaavia, eikä niissä loppujen lopuksi sanota itse teoksesta juuri mitään, paitsi että se on ”nerokas” tai ”kamala”. The Guardianissa Terry Eagleton unohtaa kokonaan marxilaisen viitekehyksensä ja Oxfordin yliopiston professuurinsa ja toistelee huokaillen Morrisseyn fraaseja kuin 13-vuotias fanipoika. A. A. Gill ottaa käyttöönsä kaikki Morrissey-kritiikin iänikuiset moitteet, toki viihdyttävän myrkyllisesti muotoiltuina; hyökkäyksen kohteena on kuitenkin tekijä eikä teos: ”Morrissey is plainly the most ornery, cantankerous, entitled, whingeing, self-martyred human being who ever drew breath. And those are just his good qualities.” Antti Nylénin Helsingin Sanomiin kirjoittama teksti on harras ja kaunis, mutta se ei ole niinkään kirja-arvostelu kuin uusi essee Nylénin edellisten Morrissey-tutkimusten jatkoksi.

G. K. Chesterton kirjoitti aikanaan Charles Dickensistä (johon Morrissey muuten kirjassaan huomattavan usein viittaa), että tämän tuotantoa ei oikein voi arvostella erillisinä romaaneina: niissä kaikissa on vain enemmän tai vähemmän ”ainetta nimeltä Dickens”. Sama sääntö pätee Morrisseyn kohdalla. Hänen taiteensa ei ole jaettavissa osiin tai arvosteltavissa normaalein standardein. Niinpä hänen vihaajansa ovat aina kritisoineet häntä samoista asioista, joista hänen faninsa häntä ylistävät. Samasta syystä Autobiographyn ympärille syntyneessä keskustelussa kukaan ei ole edes yrittänyt lukea ”kirjaa kirjana”: se vain tarjoaa jälleen uuden yllykkeen tuottaa lisää puhetta hahmosta ja energiakeskittymästä nimeltä Morrissey. Ja hyvä niin. En aio minäkään ryhtyä tässä kovin perusteellisesti analysoimaan itse kirjaa (jota minulla ei sitä paitsi ole nyt käsillä: lainasin pomolle — yritän hankkia potkut); mietinpä vain miljoonatta kertaa, mikä on ihanan Morrisseyn ydin tai salaisuus eli juttu.

Antti Nylénin mukaan Morrisseylla ei ole salaisuuksia: ”Hänellä ei sittenkään ole mitään salattavaa. Hän on kokonainen, sisuksiaan myöten samaa ainetta, aito, aitouteensa tuomittu. Hän ei voi tuottaa pettymystä, hänen luontonsa ei salli sitä.” (”Perseellisyys”, Halun ja epäluulon esseet.) Luonnehdinnassa on vinha perä: Morrissey puhuttelee, koska hänessä näemme autenttisen persoonan kokonaisena ja alastomana edessämme, mikä on tarkemmin ajatellen hyvin harvinaista (jos fiktiivisiä hahmoja ei oteta huomioon). Hänessä ei ole mitään peiteltyä tai päälleliimattua. Ei ole pelkoa, että Morrissey luopuisi vakaumuksistaan, niin vahvasti ne ovat osa häntä; eikä ole toivoa, että hän parantuisi omahyväisyydestään tai itsesäälistään, samasta syystä.

Kliseisesti sanottuna Morrissey ”uskaltaa olla oma itsensä” tai on ”uskollinen itselleen”. Mutta mikä tämä ”itse” tarkalleen ottaen on? Varmastikaan se ei tarkoita jokaisen mielihalun ja impulssin noudattamista, niin kuin nykyisin usein ajatellaan: tällöin päädytään vain päämäärättömään kaaokseen, jossa minuus päinvastoin hukkuu tai liukenee tyhjiin yrittäessään olla kaikkea. Voidakseen sanoa ”minä olen tätä” ihmisen on kyettävä sanomaan myös ”minä en ole tuota”. Persoonan tai identiteetin muodostaminen on rajaamista, valitsemista, kieltäytymistä.

Kaikki Morrisseyn kohutuimmat ”tempaukset” (jotka nimenomaan eivät ole tempauksia, koska ne jatkuvat ja jatkuvat), kuten vegetarismi tai selibaatti, ovat kieltäytymistä, ei-tekemistä. Kieltäytyminen sanan kaikissa merkityksissä on kiistatta yksi avainsana Morrisseysta puhuttaessa; hänen 2000-luvun paras levynsäkin on nimeltään Years of Refusal. Ennen kaikkea hän kieltäytyy menemästä pois, vaikenemasta, mukautumasta, kasvamasta aikuiseksi: on merkillistä, kun 54-vuotias mies tekee — kaikista maailman asioista — popmusiikkia, vieläpä aivan tosissaan, koko sielullaan ja ruumiillaan. Toisin kuin muiden ikäistensä ”legendojen”, Morrisseyn levyt ja esiintymiset edelleen vaativat itsepintaisesti huomiota osakseen ja näyttävät merkitsevän jotakin. Sekin, että hän vaati saada elämäkertansa julkaistuksi Penguin Classics -sarjassa, joka on tavallisesti varattu vähintään 100 vuotta sitten kuolleille kirjailijoille, on paitsi ”julmaa ivaa” kaikkia niitä kohtaan, jotka toivoisivat hänen jo kuolleen kiltisti pois, niin kuin Nylén HS:ssa pohtii, myös avoimen pompöösi ele: varmastikin Morrissey on vilpittömästi sitä mieltä, että hänen teoksensa merkitsee enemmän kuin hyllyrivillinen muita uutuuksia, ja että se sopii paremmin lordi Byronin ja Oscar Wilden seuraan kuin Slashin ja Steven Tylerin muistelmien väliin.

Mutta Morrisseyn mysteeri, hänen perimmäinen olemuksensa, karkaa yhä näkyvistä. Jos ihmisen tuleminen omaksi itsekseen merkitseekin ennen kaikkea valintoja ja kieltäytymisiä, edellyttävät tämä valinnat silti jonkin sielun salaperäisen ytimen olemassaoloa. Mistä tiedän, mikä sisälläni puhuvista äänistä olen ”minä”? Mikä on se piste, jonka ympärille minuuteni rakentuu?

John Donne kirjoitti aikanaan: ”Man hath no center, but misery; there and onely there, hee is fixt, and sure to finde himselfe.” Morrissey näyttää päätyneen samaan tulokseen. Hän on rakentanut persoonansa ja musiikkinsa tietyn vaikeasti kuvailtavan, murskaavan tunteen, jonkinlaisen hauraan ja traagisen elämäntunnon, ympärille. ”Something is squeezing my skull / Something I can barely describe.” Se, mitä ei voida paeta, on voitettavissa vain syleilemällä sitä, tekemällä siitä omaa. Se, mitä ei voida kuvailla, on käsiteltävissä vain luomalla siitä jotakin uutta, muovaamalla sitä loputtomasti uusiin muotoihin. Morrissey onkin aina ollut mestari tiivistämään ylitsevuotavaisen elämäntuskansa uudelleen ja uudelleen yksinkertaisiksi, koomisuuteen asti masentaviksi säkeiksi. Morrisseyn maailmassa ihmisen koko elämä mahtuu yhteen hetkeen ja kahteen riviin: ”Sixteen, clumsy and shy / The story of my life.”

Laulun nimi on merkitsevästi ”Half a Person”. Ollakseen Morrisseyn lailla tiivis ja kokonainen persoona ihmisen on paradoksaalisesti nähtävä itsensä puolikkaana tai osana — jonka vastakappale on kadoksissa. Erään toisen tärkeän kappaleen ja levyn nimi on ”Maladjusted”, huonosti (olosuhteisiin, maailmaan?) sopiva, väärin viritetty. Selittämätön, hellittämätön tuska kertoo perustavanlaatuisesta epäsuhdasta tai yhteensopimattomuudesta maailman ja itsen välillä; tämän epäsuhdan ymmärtäminen voi kuitenkin olla ensimmäinen askel pyhimysten via mysticalla, joka on myös jokaisen todellisen taiteilijan tie. (Ks. Evelyn Underhill, Mysticism.) Jos Morrisseyn urassa halutaan välttämättä nähdä jonkinlainen kehityskaari, täytyy sen liittyä tämän totuuden tiedostamiseen: hän näyttää vähitellen ymmärtäneen ja hyväksyneen, että hänen neroutensa ja tuskansa liittyvät erottamattomasti yhteen. ”I Have Forgiven Jesus” You Are the Quarry -levyltä (2004) on tässä suhteessa tärkeä laulu: ”I have forgiven Jesus / For all the desire He placed in me / When there’s nothing I can do with this desire.” Tässä ”ei missään” on tietenkin kaikki: jos Morrisseylle olisi suotu joko vähemmän intohimoa tai vaihtoehtoisesti selkeä intohimon kohde ja täyttymys, emme olisi koskaan kuulleetkaan hänestä.

Oman siunauksensa ja kirouksensa kanssa sinuiksi tuleminen kuuluu Morrisseyn 2000-luvun tuotannossa uutena energiana ja vapautuneisuutena. Hän on säilyttänyt ujon, ahdistuneen koulupojan sielunsa, mutta julistaa nyt tuon sielun sanomaa täydellisen anteeksipyytelemättömällä uhmalla ja arvokkuudella. Hän on saapunut via mystican viimeiseen vaiheeseen, jossa ylimmän ekstaasin ja syvimmän ahdistuksen läpi käynyt sielu suuntaa pyhästä lähteestä ammentamansa loppumattoman energian lopultakin maailmaan, eikä enää pakene yhteenottoja ja vaikeuksia, vaan suorastaan janoaa niitä. Autobiography on yksi uusi askel tällä tiellä.

Lajina omaelämäkerta sopii Morrisseylle, koska se sallii itsekeskeisyyden, jopa vaatii sitä, mutta mahdollistaa samalla lähes rajattoman vapauden aihemateriaalin suhteen. Omaelämäkerrassa on vain yksi kertoja, yksi kokija, mutta kerrottavana ja koettavana on koko maailma. Morrissey esimerkiksi käyttää suhteettoman suuren määrän sivuja lapsuutensa tv-ohjelmien luonnehtimiseen, ja toisaalla taas alkaa odottamatta kertoa tosielämän kummitustarinaa suur-Manchesterin nummilta, minkä hän tekee yksityiskohtaisesti, vaikuttavasti ja vailla ilmeistä yhteyttä teoksen muuhun sisältöön. ”Omasta elämästään” hän kertoo loppujen lopuksi vähän, sikäli kun elämällä tarkoitetaan sitä, mitä ihminen tekee: muusikkoelämäkerroille tyypilliset kiertue-elämän ja levyntekoprosessien kuvaukset puuttuvat tästä kirjasta lähes kokonaan. Välillä Autobiographyn ”minä” tuntuu pelkältä katseelta ja ääneltä vailla ruumiillista ja sosiaalista ulottuvuutta (ja ajallista: teos on kerrottu lähes kokonaan preesensissä), mikä onkin Morrisseyn ikuinen, meidän onneksemme mahdoton fantasia: täydellinen ulkopuolisuus ja irrallisuus kauheasta, typerän ja tarpeettoman kärsimyksen täyttämästä maailmasta.

Itserakkaaksi erakoksi ja parantumattomaksi misantroopiksi Morrissey on kuitenkin hämmentävän kiinnostunut maailmasta ja toisista ihmisistä. Hänen kirjansa on (kuten hänen laulunsakin ovat) täynnä tarkkanäköisiä havaintoja, jyrkkiä näkemyksiä sekä valtavaa vihaa ja rakkautta milloin minkäkin ilmiön tai henkilön äärellä. Harva asia jättää hänet välinpitämättömäksi: jokaisen ihmisen ja jokaisen tapahtuman taustalla hänen profeetallinen katseensa havaitsee kätketyn henkisen todellisuuden tai voiman, joka kaiken lisäksi on yleensä tunnistettavissa selkeästi joko hyväksi tai pahaksi. Tämä yliluonnolliseen vivahtava eettinen dualismi on toinen seikka, joka yhdistää Morrisseyta Dickensiin tai — jotten olisi turhan vaatimaton vertauksissani — Balzaciin tai Dostojevskiin, psykologisen melodraaman mestareihin ja suurten henkisten totuuksien maalareihin.

Morrisseyn näkemyksiä on tapana moittia liian ehdottomiksi ja mustavalkoisiksi, mutta suurista ja tärkeistä asioista puhuttaessa maailma on yksinkertaisempi kuin luulemmekaan: ”toisaalta-toisaalta”-puhe on vain mekanismi, jolla peitämme näkyvistä omat kompromissimme, heikkoutemme ja syntimme. Morrisseyn äärimmäisinä ja ärsyttävinä pidetyt ratkaisut, kuten hänen kieltäytymisensä yhteistyöstä lihansyöjien kanssa, ovat tarkemmin ajateltuna vain johdonmukaista ja syvästi koettua vakaumuksellisuutta, johon kaikkien tulisi pyrkiä. Viimeksi, kun vegetarismiaiheesta häneltä kysyttiin, hän muotoili asian näin: ”If I’m introduced to anyone who eats beings, I walk away. Imagine, for example, if you were in a nightclub and someone said to you ’Hello, I enjoy bloodshed, throat-slitting and the destruction of life,’ well, I doubt if you’d want to exchange phone numbers.” Kaikesta tulisi kamalan vaikeaa, jos kaikki toimisivat näin, sanovat vastaanväittäjät. Kenties, mutta eikö meidän elämäntapamme suuri kirous olekin, että niin moni asia on niin kovin helppoa, mukavaa, tasaista (mikä tarkoittaa vain sitä, että kärsimys on siirretty pois näkyvistä, kehitysmaihin ja teurashalleihin)?

Kaiken normaalin elämän ulkopuolelle suljettuna (tai sulkeutuneena) Morrissey näkee tuon ”normaalin” kirkkaammin kuin me, jotka olemme siihen kaulojamme myöten sotkeutuneet. Elämästä ja välittömän fyysisen todellisuuden hirmuvallasta kieltäytyminen vapauttaa sisäisen elämän ja vision, jota voidaan lopulta käyttää tuon välittömän todellisuuden merkityksellistämiseen ja muuttamiseen, niin kuin taiteilijat ja mystikot ovat aina tienneet. Jossakin haastattelussa Morrissey onkin pohtinut jotakin siihen suuntaan, että ihmissuhteiden sosiaalisiin ja fyysisiin velvoitteisiin koko sydämellään heittäytyviltä ihmisiltä puuttuu aito henkevyys ja intohimo: oikeat runoilijat ja totuuden puhujat ovat niitä, jotka yksinäisissä kammioissaan tärisevät kaiken tukahdutetun energiansa ja kaipuunsa ja halunsa alla.

Vain uhraamalla oman elämänsä Morrissey kykenee tekemään lauluja, jotka pelastavat meidän elämämme. Tässä suhteessa Jeesus-vertaus, jota ainakin Nylén on useammassakin yhteydessä varovasti ehdottanut, ei tunnu aivan älyttömältä. Tällöin vertaus tulee toki ulottaa koskemaan kaikkia todellisia, vilpittömiä taiteilijoita — mutta onko meidän aikanamme muita sellaisia?

Tiedän, että puhun joutavia. Kaikki tämä on jo sanottu miljoona kertaa — ja kaikkein parhaiten se on sanottu Morrisseyn omissa lauluissa ja lausunnoissa (ja nyt myös kirjassa), joissa kaikki, mitä hän edustaa tai merkitsee, on esillä kirkkaana ja kokonaisena. Morrisseyn kohdalla ei voida erottaa tekijää teoksesta tai muotoa sisällöstä. Kaikki spekulointi ja analysointi on merkityksetöntä; kaikki yritykset paloitella Morrissey osiin tai kaivautua hänen oletettuun salattuun ytimeensä ovat tuhoon tuomittuja. Morrisseyn salaisuus on, että hänellä ei ole salaisuuksia. Tätä me emme voi hyväksyä. Siis jatkakaamme yrittämistä.

Filosofi ja apostoli

Alain Badiou: Apostoli Paavali. Universalismin perustaja. Suom. Janne Porttikivi. Gaudeamus 2011. (Saint Paul. La fondation de l’universalisme, 1997.)

Sattumalta, jos sattumia on olemassa, poikkesin kylmänä iltapäivänä kymppi kukkarossani Gaudeamuksen kahvila-kirjakauppaan ja huomasin alennusmyynnissä Alain Badioun teoksen Apostoli Paavali. Kirjoittajasta en tiennyt entuudestaan juuri mitään (olin kuullut nimen jossain —  joku trendikäs filosofi varmaankin, mietin halveksien), mutta Paavalin henkilöä ja kirjoituksia tunnen juuri sen verran, että kaikki tätä hurjaa ja pyhää miestä koskeva kiehtoo sanomattomasti. Avasin kirjan illalla ja luin sen yhdeltä istumalta. Roskaa, ajattelin monesti, mutta en lopettanut lukemista. Tämä on tärkeä kirja.

Heti alkuun Badiou ilmoittaa olevansa ateistina kykenemätön uskomaan Kristuksen ylösnousemukseen, joka on kaikkien Paavalin kirjoitusten keskeisin (tai oikeastaan ainoa) opinkappale. Silti hän onnistuu näkemään näissä kirjoituksissa suurta kumouksellista voimaa, joka oikein ymmärrettynä voisi auttaa muuttamaan ajatteluamme ja maailmaamme vielä tänäkin kauheana aikana, jossa elämme. Ihailtavan jääräpäisesti Badiou pyrkii riisumaan Paavalin tekstit kaikesta transsendentista ja mystisestä. Hänen Paavalinsa on ennen muuta aktivisti ja teoreetikko, jonka suuri saavutus on ”ontologinen vallankumous”, tietty uudenlainen ajattelun ja olemisen tapa, jota Badiou kutsuu universalismiksi: omistautuminen yhtäältä täysin subjektiiviselle totuudelle, toisaalta kaikkien ihmisten ehdottomalle tasa-arvolle. Tämän ajattelun ja toiminnan lähtökohta, Kristuksen ylösnousemus, on Badioulle merkittävä vain sikäli että se on ”puhdas tapahtuma”, jolla ei ole varsinaista sisältöä, ja jossa transsendentti merkitys (”Jumala”) itse asiassa katoaa tai tyhjenee muuttuessaan inhimilliseksi ja maalliseksi todellisuudeksi. Toisin sanoen Kristus-tapahtuma on korvattavissa jollakin muulla tapahtumalla (millä?), evankeliumit voimme jättää omaan arvoonsa, sanoo Badiou, mutta Paavalin kirjoituksissa muotoiltu asenne ja toimintamalli on jotakin aidosti vallankumouksellista ja tärkeää.

Minulle ei tuota ongelmia hyväksyä Badioun kuvaa Paavalista aktivistina ja militanttina: teoksen toinen luku, jossa käsitellään Paavalin toimintaa varhaiskristillisessä yhteisössä ja roomalaisessa yhteiskunnassa, on luotettaviin lähteisiin ja pätevään tekstianalyysiin perustuvaa kelpo tietokirjallisuutta. Sekin on totta, että aineellisen, inhimillisen ja toiminnallisen ulottuvuuden korostaminen ylimaallisten ilmestysten tai oppien sijaan on olennainen osa Paavalin (ja kristinuskon) viestiä, minkä Badiou tarkkanäköisesti nostaa esiin. Mutta minusta tuntuu, että eräät Paavalin ajatukset ja ilmaukset tuottavat Badioulle ongelmia, jolloin hän yrittää joko vähätellä niiden merkitystä tai kirjoittaa ne uusiksi. Mielenkiintoista on esimerkiksi Badioun suhtautuminen uskon käsitteeseen, jolla on Paavalin teksteissä hyvin olennainen rooli: uskon nostaminen kaiken merkityksellisen olemisen ehdoksi ja mitaksi on Paavalin suuri saavutus — tai suuri virhe (jollaiselta se silloin tällöin vaikuttaa, kun kuuntelee, miten tunkkaisesti tuota merkillistä sanaa nykyisin käytetään). Badioun tulkinnassa usko merkitsee lähinnä vakaumusta, uskollisuutta subjektiiviselle totuudelle, jonka sisällöllä ei ole juurikaan merkitystä — tai tarkemmin ottaen sillä ei oikein pidäkään olla sisältöä, ei ainakaan moraalisia sääntöjä tai ”mielipiteitä”, joita Badiou inhoaa. Hän ihailee Paavalin omistautumista totuudelle, vaikka ei voi olla pitämättä tämän totena julistamaa tapahtumaa ”taruna”. Niinpä Badioun teoksen keskellä ammottaa omituinen tyhjyys. Ilmeisesti vain muodolla on merkitystä, ei sisällöllä; arvokasta on julistamisen sinnikkyys, ei se mitä julistetaan tai minkä vuoksi sinnitellään.

Selvää on, että Badiou lukee Paavalia tarkoitushakuisesti, peittäen näkyvistä saarnaajan ja teologin, joka ei välttämättä ole aivan niin yksinäinen ja vastahankainen hahmo kristinuskon traditiossa kuin Badiou antaa ymmärtää. Ongelmana on, että Badiou ei näytä tuntevan tuota traditiota kovin hyvin. Hän ulottaa oman allergiansa kristinuskon peruskäsitteitä kohtaan koskemaan myös Paavalia. ”Helvetti, vihollisten kärvennyspaikka, ei Paavalia juurikaan kiinnosta”, hän kirjoittaa. Tietenkään ”vihollisten kärvennyspaikka” ei kiihota Paavalia tai ketään kristittyä kuin heikoimpina hetkinämme, mutta kadotuksesta ja Jumalan tuomiosta Paavali puhuu paljonkin, ja siitähän helvetissä on kyse: että voimme kadottaa sielumme (tai oikeammin olemme kadottaneet sen), ja että teoillamme ja valinnoillamme on transsendentti ulottuvuus ja merkitys. Toisaalla Badiou tokaisee samaan tapaan: ”Synti sinänsä ei kiinnosta Paavalia, hän ei ole mikään moralisti.” Aivan oikein, hän ei ole moralisti, mutta synti ei olekaan niinkään moraalinen kuin teologinen käsite — laajimmassa merkityksessään se tarkoittaa kaikkea sitä, mikä erottaa meidät Jumalasta — ja synti kiinnostaa Paavalia äärettömän paljon. Paavali tajusi, että evankeliumin ilosanoman julistaminen vaatii myös sen kääntöpuolen ymmärtämistä: hänen mukaansa olemme luonnostamme synnin vankeja, joten synnin lain ylittäminen on jotakin yliluonnollista, armoa, joka puolestaan edellyttää uskoa. Tämä ajatus loi pohjan perisynnin idealle, jota Badioun kaltaiset modernit ajattelijat inhoavat, mutta jota me 2000-luvun kyyniset hedonistit kenties tarvitsisimme kipeämmin kuin mikään aiempi sukupolvi.

Paavali oikeutetusti pinon päällimmäisenä. Alla muita ale- ja divarilöytöjä.

Eniten ärsyttää Badioun tyyli, joka on täynnä ammattifilosofille tyypillistä kielipeliä painokkaasti toisteltuine avainkäsitteineen (”tapahtuma”, ”totuusprosessi”, ”kesuura”), joita ei vaivauduta erikseen määrittelemään. Paavalin oman, murskaavan konkreettisen ja kirkkaan kielen rinnalla Badioun filosofinen temppuilu on tylsää. Vaikka Badiou panee merkille Paavalin ”antifilosofisuuden” ja ilmeisestikin ihailee sitä, on hän kuitenkin itse jatkuvasti latistamassa apostolin kovaa ja vaativaa sanomaa abstraktiksi teoriaksi tai ajattelumalliksi. Kun Paavali sanoo, että ”rakkaus toteuttaa koko lain”, en täysin ymmärrä, mitä hän tarkoittaa — mutta pysähdyn, haluan selvittää tämän itselleni. Kun Badiou ”avaa” tätä Paavalin yksinkertaista lausetta kirjoittamalla, että ”rakkaus on alisteinen tapahtumalle ja sen subjektivoitumiselle uskossa, sillä vain tapahtuma voi antaa subjektille mahdollisuuden olla jotain muuta kuin pelkkä kuollut Minä, jota ei kukaan pysty rakastamaan, ei edes se itse”, en ymmärrä enää mitään, eikä minua suoraan sanottuna kiinnosta jäädä tätä ristisanatehtävää ratkomaan.

Badioun viehtymys käsitelabyrinttien rakenteluun on erityisen harmillista siksi, että halutessaan hän osaa myös tehdä veitsenteräviä huomioita ja kiteytyksiä, kuten: ”Kaikki erityinen on sopeutumista, konformismia.” Tai: ”Maailmamme ei todellakaan ole niin ’monimutkainen’ kuin uskottelevat ne, jotka haluavat varmistaa sen muuttumattomuuden.” Näihin sitaatteihin sisältyy Badioun teoksen olennaisin viesti: Paavali on ajankohtainen, koska meidän on jälleen aika herätä, syntyä uudelleen. Me väsymykseen asti valistuneet nykyajan ihmiset olemme todellisuudessa säälittäviä halujemme, tapojemme ja systeemiemme orjia: ajattelu ja toiminta on meissä erotettu toisistaan. Miksi hyväksymme mukisematta markkinatalouden ja näennäisdemokratian automaatin? Miksi haluamme tuudittautua valmiisiin, erillisiin kulttuuri-identiteetteihin, jotka viime kädessä vain palvelevat vallitsevaa asiaintilaa? Kaikkien tapojen, tottumusten, oppien, lakien, lahkojen ja eturyhmien alta Badiou pyrkii Paavalin avulla kaivamaan ihmisyyteen sisältyvän muutosvoiman, totuuden, joka vaatii sekä äärimmäistä uskollisuutta itselle (kun totuutta ei voida johtaa kulttuurista tai olosuhteista, on se aina täysin subjektiivinen) että ihmisten pohjimmaisen samuuden ymmärtämistä (laeistamme ja ryhmistämme irrotettuina olemme kaikki yhtä yksin, joten olemme kaikki yhtä). ”Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi.” (Gal. 3:28.)

Vaikka minusta tuntuu, että Alain Badiou ei täysin ymmärrä Paavalia (kukapa täysin ymmärtäisikään), on mahtavaa, että hän on kirjoittanut tämän kirjan. Luulen, että Badioun aihevalinta on osa hänen sanomaansa ja herättely-yritystään: poteroihin kaivautuminen estää muutoksen ja ”totuusprosessin”, joten innoitusta ja ymmärrystä on etsittävä myös oman ajattelumaailmansa ulkopuolelta. On oltava avoinna Toisen vaikutukselle, joku nolompi filosofi voisi sanoa. Mahtavaa on myös se, että apostoli Paavalista on viimein kirjoitettu näin läpeensä epäprotestanttinen tulkinta. Jotkut protestanttiset teologit ja eräät herätysliikkeet ovat nimittäin yrittäneet omia Paavalin ja tehdä hänestä jonkinlaisen tosiuskovaisten sankarin, jonka fraaseja pieni valittujen joukko voi toistella uskonsa autuudessa lepäillessään ja muun maailman tuhoa katsellessaan. Olen Badioun kanssa samaa mieltä siitä, että olisi syytä tarkemmin tutkia Paavalin kirjeiden maailmallista ja toiminnallista ulottuvuutta. On laiskaa ja omahyväistä tulkita ”vain usko pelastaa” -oppi siten, että usko ilmenee vain yhdellä tavalla ja että pelastus merkitsee vain varmaa taivaspaikkaa oikein uskoville. Kunpa useampi kristittykin lukisi pyhän Paavalin kirjoituksia yhtä tarkasti ja innostuneesti kuin tämä ateistifilosofi.

Hiljattain minut manattiin helvettiin Helsingin keskustassa Paavalia siteeraten, mikä vaikutti aika oudolta tulkinnalta ”universalismin perustajan” sanomasta. Mutta on kai hyväksyttävä, että Paavalin kirjeet ovat pommeja, joita voi käyttää monella tapaa. Ja totta puhuen minua jäi vähän vaivaamaan, että mitä jos tuo hullu, heiveröinen Raamatun tihrustaja olikin oikeassa… mitä jos kuulunkin lain orjiin, hyvyyden vihollisiin? Se, mitä Paavalin elävä sana peräänkuuluttaa jokaiselta meistä, on alituinen itsensä tarkkailu, kyseenalaiseksi asettaminen, tyhjentäminen ja uudistaminen. Juuri se, mitä pidämme normaalina, oikeana tai itsestäänselvänä, voi olla esteenä pelastuksellemme.

”Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään. Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on voimakasta. Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin.” (1. Kor. 1:27-28.)